Vasu.

Käypähoitosuosituksessa lukee: ”ADHD-oireinen lapsi SAATTAA olla vauvana ärtyisä ja huonosti nukkuva.” Istun nuorimman lapseni vasussa, vastapäätä istuu tyttäreni päiväkotiryhmän lastenhoitaja ja varhaiskasvatuksen erityisopettaja (VEO). VEO toistaa lähes sana tarkkaan käypähoitosuosituksen lauseen, hän vain jättää oleellisen sanan siitä pois. Ilman ”saattaa” sanaa lause muuttuu ehdottomaksi. Lapsella ei missään nimessä voi olla aktiivisuuden- ja tarkkaavaisuuden häiriötä, jos hän on nukkunut vauvasta asti yönsä heräämättä. Samoin jos lapsi on ollut vauvana ja alle 3-vuotiaana hyväntuulinen ja hymyilevä neuvolakortin mukaan, hän ei voi kärsiä ADHD-häiriöstä. 

Hymyilen samalla, kun puren poskihampaitani yhteen. Tunnen, kuinka ärtymys leviää kehooni, korvissa alkaa humista.  

Neuvolakäynti on yksittäinen käynti lapsen arjessa, vauvana useammin, mutta sen jälkeen vain kerran vuodessa. Samoin psykologin testit tapahtuvat häiriöttömässä tilassa, kahden kesken. Lastenpsykiatri tai oma- tai koululääkäri tapaa lasta 20 minuutista tuntiin. Lapsen vireystila määrittelee hyvin paljon, miten lapsi jaksaa tsempata tai käyttäytyä ja suoriutua. Hyvä ammattilainen osaa tulkita tilanteita eikä määritä lasta yksin sen mukaan, mitä kirjassa seisoo. Hyvä ammattilainen osaa soveltaa osaamistaan ja saamiaan tietoja lapsen persoonaan, sillä esimerkiksi temperamentilla on iso vaikutus siihen miten paljon lapsi uhmaa vanhempaansa, miten vilkkaus näkyy jne. 

Vasun aikana saan kuulla luennon nepsylapsista. VEO niputtaa puheessaan niin ADHD-oireiset kuin autistit samaan kategoriaan: rasavillejä, vaarantunne puuttuu, uhmakkaita, huonokäytöksisiä, paikallaan pysymättömiä, oppimisvaikeuksia, keskittymiskyvyttömiä… 

Mielessäni pyörii samanaikaisesti mitä tänään syötäisiin, onko tuo VEO kuullut hyperfocusoinnista, miten kaikki laitetaan aina alle kouluiässä ”iän piikkiin” ja sitten kun koko paska levinnyt koulussa käsiin niin todetaan ”Ei voi olla ADHD” vaikka olet kertonut joka neuvolakäynnillä selviä ADHD:n ensimerkkejä. Käypä mielessäni myös uuden ripsivärin hankkiminen. 

En saa suustani järkevää vasta-argumenttia. Tyydyn myötäilemään ja seuraamaan sisäisesti huvittuneena tyttäreni omahoitajan äänettömiä huokailuja. Tulkitsen ne myötätunnoksi, sillä hänenkin eleistään huomaa, että tuskastuu VEO:n kaikkitietävään luennointiin siitä miten tyttäreni ei mitenkään päin voi olla ADHD. 

Enkä minä väitäkään, että hän olisi ADHD lapsi, mutta hänen kolmella vanhemmalla sisaruksellaan ja minulla, hänen äidillään on ADHD. Minä haluan vain pelata varman päälle ja antaa hänelle mahdollisuuden varhaiseen tukeen ja seurantaan, jotta osataan ajoissa puuttua. Olen yhden lapseni kohdalla nähnyt miten paljon hyvää tuo varhainen puuttuminen ja kahden muun kohdalla saanut kokea, miten paljon huonoa saa aikaan myöhäinen apu. Tukea ja ymmärrystä saa liian myöhään – silloin itsetunto on jo pilattu. 

Jälkikäteen kotona intuitiivisena ihmisenä tajuan VEO:n olleen epävarma. Haluan uskoa aina hyvää ihmisistä - hänen monologinsa ei ollut henkilökohtaista, vaan VEO piilotti käypähoitosuosituksen referoinnin alle omaa epävarmuuttaan. Onhan se nyt pelottavaa kohdata viiden lapsen äiti, joka on vaatinut VEO:n oman lapsensa vasuun varhaisen puuttumisen vuoksi puhumattakaan siitä, miten hankalana ( = vaativana) ihmisenä minut tunnetaan… ;)