Tiedätkö sen tilanteen, kun 4-vuotias huutaa ja itkee päiväkotiin lähtiessä? Kyllä varmasti. Minä ainakin tiedän.
Sitä pientä 4-vuotiasta väsyttää, tahtoisi vielä nukkua, isi on valinnut väärän paidan ja takkiakaan ei haluaisi pukea. Tuskanhiki valuu aikuisen selkänahassa, kun hän kamppailee tämän 4-vuotiaan uhmaikäisen kanssa. Kirsikkana kakun päälle tämä 4-vuotias itkiessään ryystää räkää niin paljon nieluunsa, että lopulta oksentaa. Nyt se isin valitsema väärä paita on pakko vaihtaa ja tilanne raukeaa.
Vanhempi on hävinnyt taiston, lapsen itku laantuu siihen hämmennykseen, kun täytyy kiireessä vaihtaa oksennuksen tahrima paita puhtaaseen. Tämäkin paita on lapsen mielestä väärä, mutta isoveli pelastaa tilanteen: "Paidan robotti muistuttaa vähän Autobottien Fixit-hahmoa." Lapsen ilme kirkastuu.
Tiedätkö sen tilanteen, kun 4-vuotias huutaa ja itkee, kun äiti kieltää tabletilla lastenohjelmien katselun päivällisen aikana? "Miksi aina täytyy totella äitiä?!" Varmasti osa tietää ja ymmärtää.
Meillä ruokahetket pyhitetään perheelle ja ruualle, siihen ei sovi älypuhelimet, tietokoneet, tabletit eikä tv. Silti tämä ihana temperamenttisen luonteeni perinyt 4-vuotias huutaa ja itkee sellaisen asian perään, minkä tietää olevan ehdoton ei perheessämme. Periksi ei anneta. Jossain kohti oman ääniyliherkkyyteni äärilaita tulee vastaan ja omissa korvissasi alkaa tinnittää. Luovutan vetovastuun tilanteesta perheen toiselle vanhemmalle.
Lopputuloksena lapsi rauhoittuu pitkän raivoamisen jälkeen ja tulee syömään. Muut ovat ehtineet jo syödä ja poistua pöydästä. Pienen lapsen annos on ehtinyt kylmetä. Ateria laitetaan mikron kautta uudelleen tarjolle. Melkein sama kuin olisin ostanut kaupasta Saarioisten laatikon ja jättänyt kokkaamiset väliin. Lapsi syö vain nakkikastikkeen. Itkemisen myötä nieluun on kertynyt limaa ja lapsi yökkii joka lusikallisella. Hoen mielessäni hiljaa mantranomaisesti "älä nyt vaan oksenna".
Kombinaatio suolisto-ja iho-oireinen allergia, refluksi ja herkkä yökkimisrefleksi yhdessä uhman kanssa on yhtäkuin läjä oksennusta, iso kasa pyykkiä ja lattian luuttuamista. Olen todennut vuosien saatossa, että sitruunantuoksuinen yleispesuaine on paras muovimattolattian ja pintojen pesuun. Se peittää alleen oksennuksen hajun.
Näitä uhmakohtauksia alkaa kuin huomaamattaan vältellä, en jaksaisi sitä ainaista oksennuksen siivoamista. Sitä yrittää ennakoida, vastata lapsen tarpeisiin. Nämä epätoivoiset yritykseni eivät kuitenkaan poista sitä sisäsyntyistä rakennetta meissä ihmisissä, että näille lapsille nyt vaan tulee se uhmaikä. Se koettelee ja ravistelee, imee voimia. Tällä kaikella lapsi vain mittaa vanhemman rakkautta ja lapselle asetettuja rajoja, miten pitkälle ne venyvät vai venyvätkö aina ollenkaan?
Sitä pientä 4-vuotiasta väsyttää, tahtoisi vielä nukkua, isi on valinnut väärän paidan ja takkiakaan ei haluaisi pukea. Tuskanhiki valuu aikuisen selkänahassa, kun hän kamppailee tämän 4-vuotiaan uhmaikäisen kanssa. Kirsikkana kakun päälle tämä 4-vuotias itkiessään ryystää räkää niin paljon nieluunsa, että lopulta oksentaa. Nyt se isin valitsema väärä paita on pakko vaihtaa ja tilanne raukeaa.
Vanhempi on hävinnyt taiston, lapsen itku laantuu siihen hämmennykseen, kun täytyy kiireessä vaihtaa oksennuksen tahrima paita puhtaaseen. Tämäkin paita on lapsen mielestä väärä, mutta isoveli pelastaa tilanteen: "Paidan robotti muistuttaa vähän Autobottien Fixit-hahmoa." Lapsen ilme kirkastuu.
Tiedätkö sen tilanteen, kun 4-vuotias huutaa ja itkee, kun äiti kieltää tabletilla lastenohjelmien katselun päivällisen aikana? "Miksi aina täytyy totella äitiä?!" Varmasti osa tietää ja ymmärtää.
Meillä ruokahetket pyhitetään perheelle ja ruualle, siihen ei sovi älypuhelimet, tietokoneet, tabletit eikä tv. Silti tämä ihana temperamenttisen luonteeni perinyt 4-vuotias huutaa ja itkee sellaisen asian perään, minkä tietää olevan ehdoton ei perheessämme. Periksi ei anneta. Jossain kohti oman ääniyliherkkyyteni äärilaita tulee vastaan ja omissa korvissasi alkaa tinnittää. Luovutan vetovastuun tilanteesta perheen toiselle vanhemmalle.
Lopputuloksena lapsi rauhoittuu pitkän raivoamisen jälkeen ja tulee syömään. Muut ovat ehtineet jo syödä ja poistua pöydästä. Pienen lapsen annos on ehtinyt kylmetä. Ateria laitetaan mikron kautta uudelleen tarjolle. Melkein sama kuin olisin ostanut kaupasta Saarioisten laatikon ja jättänyt kokkaamiset väliin. Lapsi syö vain nakkikastikkeen. Itkemisen myötä nieluun on kertynyt limaa ja lapsi yökkii joka lusikallisella. Hoen mielessäni hiljaa mantranomaisesti "älä nyt vaan oksenna".
Kombinaatio suolisto-ja iho-oireinen allergia, refluksi ja herkkä yökkimisrefleksi yhdessä uhman kanssa on yhtäkuin läjä oksennusta, iso kasa pyykkiä ja lattian luuttuamista. Olen todennut vuosien saatossa, että sitruunantuoksuinen yleispesuaine on paras muovimattolattian ja pintojen pesuun. Se peittää alleen oksennuksen hajun.
Näitä uhmakohtauksia alkaa kuin huomaamattaan vältellä, en jaksaisi sitä ainaista oksennuksen siivoamista. Sitä yrittää ennakoida, vastata lapsen tarpeisiin. Nämä epätoivoiset yritykseni eivät kuitenkaan poista sitä sisäsyntyistä rakennetta meissä ihmisissä, että näille lapsille nyt vaan tulee se uhmaikä. Se koettelee ja ravistelee, imee voimia. Tällä kaikella lapsi vain mittaa vanhemman rakkautta ja lapselle asetettuja rajoja, miten pitkälle ne venyvät vai venyvätkö aina ollenkaan?
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos siitä, että olet.